Mieskuoro Sirkat

Ahti Sonninen (1914 - 1984)

Ahti Sonninen

säveltäjä, musiikkikasvattaja, professori

Ahti Sonnisen säveltäjäkuva on epätavallisen monitahoinen ja ristiriitainenkin. Vastakkain ovat urbaani modernismi ja myyttinen arkaaisuus, kansainvälisyys ja varsinkin sota-ajan korostunut nationalismi, hengellisyys ja huumori sekä erityisjuonteena lapsille ja nuorille esittäjille kirjoitettu musiikki. Moninaisten muiden tehtävien ohessa Sonninen ehti Erkki Melartinin tavoin luoda huomattavan laajan sävellystuotannon.

Ahti Sonninen valmistui isänsä tavoin kansakoulunopettajaksi 1936 ja opiskeli sen jälkeen ensin musiikin teoriaa ja sävellystä yksityisesti ja myöhemmin Sibelius-Akatemiassa Selim Palmgrenin, Sulho Rannan ja Aarre Merikannon johdolla. Jatkosodan aikana hän oli Aunuksen radion musiikkipäällikkö ja musiikkiopiston johtaja; hän keräsi Aunuksesta myös kansansävelmiä.

Bo Wallner on katsonut Sonnisen edustavan Suomen musiikissa Klami-traditiota, jossa kansalliset aiheet yhdistyvät kansainvälisiä impulsseja heijastavaan värikkääseen orkestraatioon. Orkesteriteoksia Sinfonisia tuokioita (1947) ja Rapsodia 0 - 59 (1958) voi niiden tyylillisessä rohkeudessa verrata 1920-luvun modernisteihin. Edellinen herätti suurta huomiota Tukholman pohjoismaisilla musiikkipäivillä 1947, ja jälkimmäinen etenee dodekafoniaan asti. Sonnisen menestyksekkäin teos oli kuitenkin Yrjö Kokon aiheeseen pohjautuva värikäs satubaletti Pessi ja Illusia (1952), joka toteutettiin omana tuotantona myös Tukholman Kuninkaallisessa oopperassa sekä televisioversiona kotimaassa.

Monipuolisena elokuvamusiikin säveltäjänä (muun muassa Maija löytää sävelen, Jussi-patsas 1950) Sonninen oli kiinnostunut uusista teknisistä välineistä, ja 1949 hän sävelsi ensimmäisen suomalaisen radio-oopperan Merenkuninkaan tytär. Se edusti Suomea Prix Italia -kilpailussa. Sonnisen toinen meriaiheinen ooppera Haavruuva (P. Pitkänen, Tampere 1975) palkittiin Suomen Kansallisoopperan 100-vuotiskilpailussa 1971.

Eri tavoin eksoottiset, muinaisuuteen liittyvät ja primitiiviset aiheet kiehtoivat Sonnista jatkuvasti. 1960-luvulla hän sävelsi joukon Kalevala-aiheisia teoksia laulusolisteille, lausunnalle, kuorolle ja lyömäsoittimille. Kuoroa käytetään niissä myös liikunnallisesti. Tyylillisesti nämä teokset ovat pelkistettyjä, shamaanimaista rytmistä suggestiivisuutta tavoittelevia. Tämä arkaistinen tyyli huipentuu pitkän työprosessin vaatineessa Suomalaisessa messiadissa. Sen kansanrunovalikoimaan Kirjokansi pohjautuvat pakanallis-varhaiskristilliset legendatekstit Sonninen sai Martti Haaviolta 1958 ja kävi käsiksi sävellystyöhön Suomen Kulttuurirahaston apurahojen turvin 1959 - 1962, mutta teos valmistui vasta 1972. Sekä säveltäjä itse että ulkopuoliset odottivat siitä eräänlaista musiikillista ja kansallista uskontunnustusta, ja Sonninen piti sitä suorastaan elämäntyönään. Saatuaan teoksen valmiiksi hän purki huojennuksensa itsevarmaan lausuntoon: "Sen tähden - vaikka kritiikki sanoisi teoksesta mitä tahansa - olen levollisella mielellä: minulle on suotu osa luoda jotakin kestävää arvoa omaavaa..!" Solisteille, sekakuorolle, poikakuorolle ja pienelle orkesterille sävelletty teos on tyylillisesti monitahoinen. Asteikko ulottuu arkaaisesta primitiivisyydestä ja kolmisoinnuista dodekafoniseen fuugaan ja jousiglissandoista rakennettuihin sointikenttiin. Myös kuoro-osuus sisältää laajoja glissandoja sekä puhekuoro- ja kuiskausefektejä. Mutta tästä johtuu myös, että teos jää tyylillisesti jossakin määrin hajanaiseksi ja aiemmasta värikkyydestä ilmeisen tarkoituksellisesti luopunut orkesteriosuus ilmeeltään karuksi.

Kuoronjohtajan ja säveltäjän työn lisäksi Sonninen opetti Sibelius-Akatemiassa kaksikymmentä vuotta 1957 - 1977 ja toimi vuodesta 1965 myös Itä-Helsingin musiikkiopiston rehtorina. Hänen johdollaan opisto kohosi suomalaisten musiikkioppilaitosten kärkijoukkoon ja tuli sittemmin kansainvälisesti tunnetuksi Juniorijousistaan. Professorin arvonimen Sonninen sai 1974.

Lähteet

Viimeksi päivitetty: 15.8.2018